Seksisankarin seikkailut 7

Ylimääräinen palvelus

Ja palvelus jatkui. Ikään kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Kiireisiä, hikisiä ja pölyisiä päiviä. En saanut silmiäni irti alikersantistamme Hennasta. Hän vei tomerasti joukkoamme ruokalaan, laulatti meitä, huudatti ja toimi, kuten alikersantin tuleekin. Jämäkästi ja kylmäkiskoisesti osoittamatta mitään sen kummempaa huomiota meihin. Aina silloin tällöin kuitenkin katseemme kohtasivat ja näin välkähdyksen hänen silmissään lippalakin lipan alla. Katselin hänen topakkaa peppuaan ja muistelin, kuinka kiinteä se oli, kuinka täydellisen muotoinen kiimapylly, joka oli pari päivää sitten heilunut alastomana edessäni. Muistelin, kuinka paksu kaluni oli uponnut tuohon kauniiseen ja himokkaaseen suuhun. Ajattelin, kuinka olin lauennut hänen rinnuksilleen ja kaluni nytkähti housuissani siitä ajatuksesta. Kiusallista. Aina välillä hän vinkkasi minulle silmää. Tein samoin hänelle. Halusin häntä.

Kokelas Berberininkin käytös oli muuttunut. Jostain syystä kuvittelin, että hän katseli minua tarkemmin. Ja hymyili. Ehkä jopa virnuili noilla tumman ruskeilla mantelisilmillään. Mietin, että naisethan yleensä kertovat toisilleen kaiken. Mutta eihän se ole mahdollista. Olisinhan silloin ollut lirissä. Varmasti minut oltaisiin otettu puhutteluun, jos hän olisi tiennyt, mitä varusvarastossa tapahtui Hennan kanssa. Suoritin päivittäisiä tehtäviä muiden kanssa parhaani mukaan, mutta samalla päässäni jyskytti. Olin täysin koukussa Hennaan ja en saanut mielestäni myöskään kokelas Berberiniä. Halusin heitä. Yöllä usein heräsin eroottisiin uniin kalu pystyssä heitä ajatellen. Usein he olivat molemmat läsnä niissä märissä unissa. Kilpajuoksu aamuisin jatkui normaalisti. Olimme hyvin tasoissa Berberinin kanssa saapuessamme takaisin kasarmille juoksulenkin jälkeen. Juoksin mielelläni hieman hänen perässään, jolloin saatoin katsella hänen väriseviä pakaroitaan pienissä shortseissa ja jänteviä sääriään, jotka liittyivät yhteen kaunismuotoisten päivettyneiden reisien kanssa. Haaveilin mielessäni, kuinka saisin vetää nuo mustat shortsit hänen polvitaipeisiinsa ja paljastaa hänen pakaransa.

Viikonloppu läheni, eikä minulla ollut aikaa viikolla edes tyydyttää miehisiä tarpeitani omin käsin. Paine jalkovälissä kasvoi. Helle ja liikunta tuntuivat voimistavan tuota naisenkaipuuta. Nyt kun olin saanut jotain jo naisseikkailujen saralla aikaan jopa armeijassa, en meinannut saada mielestäni sitä, että homma voisi vielä toistuakin. Sen verran minussa on seikkailijaa. Halusin vieläkin enemmän. En vain tiennyt miten edetä. Ja mihin suuntaan. Onneksi asioilla on taipumus mennä omalla painollaan suuntaan tai toiseen.

Torstai aamuna kolme minuuttia jälkeen kuuden seisoimme kasarmin pihalla isossa muodossa ja odotimme lenkin vetäjää. Ilma oli kostea ja viileä yön jäljiltä. Se tuoksui raikkaalle kuusimetsälle. Kastepisarat kimmelsivät kuusen havuissa ja aluskasvillisuudessa. Hyttyset inisivät korvan vieressä siinä asennossa seistessämme ja käyttivät haikäilemättömästi hyväkseen puolustuskyvyttömyyttämme. Vihdoin meidät armahti tuo energinen kokelaamme Berberini sporttisella olemuksellaan. Hän juoksi joukkomme eteen päällään lippalakki, vaalea t-paita, mustat shortsit, jotka olivat mielestäni vaihtuneet tiukempiin sekä lenkkitossut. Mustat hiukset oli sidottu taakse nutturalle. "Osasto! Asento! Lepo! Alkaen oikealta, aamulenkille! Mars! Mars!", kuului terävä komento. Pinkaisin sprintterivauhtia joukon sivuitse yrittäen kärkeen. Kokelas teki samoin joukon toisella laidalla yrittäen päästä edelleni. Vilkuilimme toisiamme ja Berberini irvisti minulle voitonvarmasti. Siitä kuvastui kuitenkin sydämellinen huumorinpilkahdus. Hiekka rahisi tossujen alla ja pulssi kiihtyi, lihakset heräsivät. Hän oli ensimmäisenä joukon kärjessä ja minä muutaman askelen päässä hänestä. Seurasin noita väriseviä pakaroita ja jänteviä reisiä kovaa vauhtia samalla kun teimme huomattavaa eroa pääjoukkoon. Siellä oli onneksi vain huonosti motivoituneita unisia alokkaita hölkkäämässä saaren huoltoteitä mielessään jo pian tarjoiltava aamiainen. He siis jäivät joka askelella. Minulla oli paras mahdollinen kinkku silmieni edessä juoksemassa. Yritin saada sen kiinni. "Pääsisinpä vähän maistamaankin", ajattelin.

Hieman lenkin puolivälin jälkeen, kun pääjoukkoa ei enää näkynyt, eikä kuulunut, siinä kokelaan perässä juostessani, kuulin hänen huudahtavan: "Mikäli tänään häviätte minulle, minulla on Teille varattuna vittumaista ylimääräistä palvelusta viikonlopulle, joten panehan parastasi, Ahokas!" Hän kiihdytti tahtia ja minä tulistuin. "Perkele! Pannaan, Rouva kokelas!" Tajusin huutamani lauseen merkityksen hieman liian myöhään, eli sen jälkeen, kun olin sen suustani päästänyt. Repesin. Tietenkin kokelas juoksusta huolimatta pystyi käsittelemään kuulemaansa ja alkoi nauraa myös. "Tehän varsinainen olette, vilauttelija Ahokas! Kumpikaan ei naurultaan oikein saanut juostuksi. "No, voittehan aina uneksia! Siihen täällä intissä ainakin on aikaa ja mahdollisuuksia! Noin suoraa ehdotusta en ainakaan vielä ole keltään kuullut, ainakaan alokkaalta! Varokaa puheitanne... Jotkut naiset ovat heikompia kuin minä!"

Hän pinkaisi taas kovempaan juoksuun ja minä perässä. Ohitin hänet. Kuulin tuskastuneen kirouksen italiaksi. Näin ainakin ymmärsin. Hän siis on italialainen, tajusin ja minulle selvisi hänen erikoisen ulkonäkönsä kauneuden syy. "Minähän en mitään vittumaisia palveluksia viikonloppuna aio tehdä...", ajattelin. Yritin pitää hänen takanani, mutta lenkkareiden rahina lähestyi. Suoraan takanani, muutaman askelen päässä. Kuulin hänen kiihtyneen hengityksensä. Tunsin hänet lähes kiinni minussa ja pelkäsin, että kompastumme toisiimme. Hän oli kirjaimellisesti kantapäilläni. Tunsin kädet lanteillani, peukalot housunkauluksella. Sitten oli myöhäistä. Tunsin voimakkaan nykäisyn ja shortsini putosivat reisiin ja siitä polvitaipeisiin ja ne rusahtivat pahaenteisesti. Ja minullahan ei alla ollut mitään. Jouduin pysähtymään yrittäen samalla olla kompastumatta ja kaatumatta. "Sodassa kaikki keinot on sallittua!", kokelas ilkkui. "Pitäkää varanne!" Hän seisoi edessäni, katse naulittuna napani alapuolelle. Hänen silmänsä ikään kuin kiiluivat lipan alla ja suu oli ilkikurisessa virneessä. Siinä seisoimme metsän keskellä huoltotiellä, minulla shortsit puolitangossa, perse paljaana ja kalu roikkuen vapaasti kohti maata. "Jaahas, ja vilauttelu senkun pahenee, shortsit ylös ja äkkiä!", tuo hengästynyt kokelas huudahti. Hetken ajan hänen kohoavista rinnoistaan, äänen sävystä ja ilmeestään selkäydinnesteeni varoitti minua naisesta, joka on seksuaalisesti kiihottunut. Se oli todennäköisesti oikeassa. 19-vuotiaana minulla ei vielä ollut sellaista tuntemusta naisten suhteen, kuin nykyään, mutta olin jo oppinut jotain heistä. Olin äimistynyt koko jutusta, enkä reagoinut. Hän otti muutaman ripeän askelen minua kohti ja pysähtyi aivan eteeni, melkein naamatusten. Tunsin hänen hedelmäisen tuoksunsa. "Ettekö halua totella, alokas...", hän puhui hiljaisella, matalalla äänellä katsoen suoraan silmiini suurilla ruskeilla silmillään. Ennen kuin ehdin vastata, hän tarrasi kaluuni oikealla kädellään, painoi uhkean rinnuksensa vasten rintakehääni ja tiukensi otettaan kalustani hieman sitä hyväillen ikään kuin haluamatta päästää siitä irti. Tunsin tiukan, mutta lämpimän otteen varteni ympärillä ja tunsin paisuvani ennätysnopeasti isommaksi. Vasemmalla kädellään hän kiskaisi shortsini ylös ja pujotti puolikovan kaluni säädyllisesti sisälle shortseihini. Kaukaa alkoi jo kuulua juoksuääniä. "No niin, kasarmille, mars mars!!" hän kiljaisi. "Ja se ylimääräinen palvelus odottaa Teitä edelleen!". Ja sitten juostiin. Molemmat pinkaisimme vauhtiin hiekka ropisten. En oikein saanut juostuksi kunnolla, koska kaluni reagoi edelleen paisuen hieman lisää saaden shortsini pullistelemaan. Yritin saada sen juostessa ujutettua parempaan asentoon, ettei se näkyisi niin selvästi. Hävisin siinä kalliita sekunteja. Kasarmille oli enää vain parisataa metriä ja niinhän siinä kävi, että hän oli nopeampi jaloistaan. Sain jälleen katsella tuota upean pyöreätä kiinteää takapuolta sen väristessä juoksun tahdissa.

Seisoimme pian kasarmin ovella hengittäen raskaasti. "No niin, se oli mukavaa.... on aina kiva voittaa... Minä ilmoitan sitten Teille tarkemmin viikonloppuna, mitä työtä laitan Teidät tekemään, Ahokas...", hän puhui pehmeällä äänellä kujeileva virne silmissään. "Voisitte kyllä naisten läsnä ollessa hieman yrittää pitää tuota kaluanne piilossa...", Berberini kuiskasi. "Niin komea kuin se onkin". Ja hän vinkkasi silmää. Olin aivan pihalla - taas. Mitä hittoa nämä armeijan upseerinaiset oikein meinaavat!? "Minusta se oli jokseenkin hävytöntä, mitä tuolla metsässä teitte", arvostelin häntä suorin sanoin kuitenkin liiemmin asiaa äänensävylläni paheksumatta. Hän otti askelen lähemmäksi, laittoi poskensa lähes minun poskeeni kiinni ja kuistasi: "Minä Teille vielä hävyt näytän....". Nielaisin tyhjää. "Niinkö...?", sain sanottua. "Katsotaan nyt.... olenhan yhden velkaa.... ja Kivinen toisen...", oli hänen suora vastauksensa. Hän siis tiesi. En tiennyt pitäisikö siitä olla huolissaan, mutta minulla oli tunne, että tässä on hyvä lupaava alku elämäni seikkailuille. Itse asiassa siviilissä asia olisi ollut päivän selvä. Hän oli halukas, janosi, miltei kerjäsi munaa - minulta. Minä olin enemmän kuin valmis, mutta kaikki aikanaan. "Tupaan Mars, Mars!" Ja taas minä menin.