Metsästäjä

Jään ansaan matkalla juhlasaliin. Minut ympäröi luokkatoverien hälisevä joukko tulvillaan hihkumista, sekavaa intoilua, kärsimätöntä odotusta. Kevät, lähestyvä vapaus. Itsekin olen malttamaton, levottomuus itää sisälläni. Salaan sen kuitenkin tarkoin, sillä odotukseni kohdistuu toisaalle kuin ympärilläni tempoilevalla laumalla. En odota päättäjäispäivän juhlia, puiston nurmikkoa, valoisan aamuyön siiderihumalaa.

Odotan erämaata, korkeaa taivasta ja saalista. Alkamassa on metsästyskausi, mutta he eivät sitä tiedä.

Taitoluistelijatyttö on suosittu. Hänellä on hiukset sievästi, kapea vartalo ja heleä hymy, hänen pehmeä s-kirjaimensa hallitsee tilaa. Hän lörpöttelee iloisesti katsoen minuun, mutta varmistuu samalla, että kaikki kuulevat. On ihastunut poikaan, koulun ykkösurheilijaan, tapaa varmaan tänä iltana. Kehuskelee pojan lihaksilla, taidoilla, pystyy antamaan tytölle ihanaa nautintoa, loputtomasti. Uusia vaatteitakin on hankittuna, ihana toppi ja täydellisesti istuvat farkut, pitäisi onnistua. Nyökyttelen ystävällisesti muiden mukana, mutta en sano juuri mitään. Olen liian ajatuksissani, keskittynyt tulevaan. Puhe kuplii jostain kaukaa, sieltä missä kiiltelevät helmikorvakorut ja tuoksuu hiuslakka.

Juhla, todistukset, seremoniat. Kaikki virtaa lävitseni harmittomana hälynä, jälkiä jättämättä. Kun pääsen pois hyvästelyjen ja toivotusten ristitulesta, pystyn vain vaivoin pidättelemään jalkojani. Nurkan takana otankin jo juoksuaskeleita. Säntään vasten lämmintä tuulta. Aurinko paistaa lähes pilvettömältä taivaalta, joka on niin sininen, että minun on vaikea sitä käsittää. Tennarit saavat vauhtia, mekon helma heilahtaa. Juoksen kotiin. Ohikulkijat vilkaisevat kummeksuen kukkakoltussa pinkovaa tyttöä. Hymyilen, intoilen, hengästyn. Jalkakäytävällä telmivät varpuset väistävät kiireesti ja lehahtavat orapihlaja-aidan sisään turvaan.

Kotona minua odottaa kimppu ruusuja maljakossa ja kortti. Äiti on näköjään hälytetty työmatkalle. Se sopii minulle. Luen hajamielisesti kortin rakkaita terveisiä samalla kun hyörin tanssahdellen keittiössä. Kiemurtelen mekosta irti, juon ahnaasti vettä tiskialtaan hanasta, haron huolimattomasti leikatun tukkani sotkuun. Nousen varpailleni, venyttelen itseäni jättiläiseksi, kurotan taivaaseen. Pakahduttava olo, pakahduttava vuodenaika.

Naurahdan ääneen ja repäisen rintsikkani pois. Puristan pieniä rintojani pää takakenossa, myhäillen. Tiukkoina töpöttävät nännit kaipaavat kosketusta, omat sormeni eivät niille enää riitä. Pitkä kylmä talvi on ohi, aurinko paistaa ikkunasta pisamaisille kasvoilleni, vahvalle vatsalleni, jänteville reisilleni. Aurinko paistaa, sulattaa lumen ja jään – ja minut. Pikkuhousuni ovat märät, kun vien käteni jalkojen väliin ja puristan reiteni yhteen. Puraisen huultani, hihkaisen, iloitsen.

Kun ilta-aurinko värittää maiseman punertavaksi, olen ulkona. Valmistautumiseni on jatkunut jo pitkään, läpi sateisen syksyn, lumisen talven ja ujosti vihertävän kevään. Kerran vielä! Lenkkitossujeni alla tunnen tutun metsäpolun, sen juurakot, sammaleen, havunneulaset. Housuni ovat jo polvista rikki, hupparini kauhtunut. Ne ovat joutuneet kestämään minua, jääräpäisyyttäni, säntäilyäni, vapaaehtoista alistumistani pitkiin, rasittaviin harjoituksiin.

Reitti on tuttu, se vie kallioille, vanhaa siltaa pitkin joen yli pieneen metsikköön ja lopulta niitylle. Juoksen hurmiossa. Huomenna en ole enää täällä. Haluan antaa kaikkeni tälle seudulle, joka on minulle rakkaampi kuin useimmat ihmiset ja joka kärsivällisesti, koskaan hylkäämättä on minua valmistanut ihmeelliseen, kauan odotettuun retkeen. Kiidän puiden lomasta niitylle ja muutun.

Niityn laidalla on kahden puun väliin asennettu tanko. Siinä roikkuen teen tutut iltatoimeni. Heiluttelen itseäni, nostelen nilkkoja tankoon, vedän leukoja. Olen tullut voimakkaammaksi kuin pari vuotta sitten olisin uskonut, vartaloni on muuttunut. Tunnen itseni sanomattoman paljon tytöksi, nuoreksi ja voimaa täynnä olevaksi tyttöolennoksi. Voittamattomaksi.

Pudottaudun alas ja jatkan eteenpäin. Saavun jälleen metsän ja niityn läheisyydessä jyrkästi kaartavan joen rantaan. Tässä kohdassa joki on leveä ja siksi virta on lempeä jopa tähän aikaan vuodesta, kun sulamisvedet ovat riistäytyneet vapaaksi. Otan taskustani muovipussin ja alan riisuutua. Pussiin päätyy vaate toisensa jälkeen, kengät myös. Kahlaan alasti veteen. Sävähdän viileän veden tavoittaessa reiteni, jalkovälini, alavatsani. Henkäisen hymyillen ja sukellan luottavaisin mielin.

Vastarannalla nousen valppaasti ympärilleni tähyillen vedestä ja puran pussin sisällön. Pukeudun rivakasti. Lihasten vapina, hampaiden kalina ja kananlihalle noussut iho kesyyntyvät, kun juoksu alkaa jälleen lämmittää kehoani. Lähestyn asutusta ja kotia. Jostain etäältä kantautuu uimarannan häly, musiikin syke ja humaltuvien, nuorten mielten synnyttämä mekastus.

Viimeisen kiivaan juoksuosuuden jälkeen olen kotona, huoneeni hämärässä. Hengitän syvään, sydämeni hakkaa. Valun hikeä ja halua, olen elossa. Riisun, kosketan itseäni. Elossa, minä, juuri minä! Vatsa, reidet, rinnat, suu, korvat, pillu, kaikki minun, ihan kaikki. Vajoan pienelle kerälle ja kääriydyn lämpimään ilon tunteeseen.. Onko väärin olla näin onnellinen? Onko omahyväistä kokea itsensä näin? Onko itsekästä itkeä ilosta kaiken kivun, pettymyksen, hylkäämisen jälkeen? Ei se voi olla väärin, päätän.

Nousen ylös ja katson itseäni peilistä. Kärrypolun väriset hiukset kiemurtelevat märkinä varjostamaan silmiäni, jotka ovat kyynelissä. Ikkunan lävistävät ilta-auringon säteet piirtävät uudestisyntyneitä ääriviivoja. Ihoni on lämmin, veri kohisee suonissani, notkeina punoutuvat lihakset suojelevat vartaloani ja luuni kannattelevat minua vakaasti. Hymyilen.

Bussimatka on loputtoman pitkä, mutta äkkiä huomaan olevani perillä. Tajuan nukahtaneeni ja kellon siirtyneen pari tuntia eteenpäin uneni aikana. Muut matkustajat ovat poistuneet, kuski mennyt kahville. Ei varmaan hennonut vielä herättää. Haukotellen kiskottelen puutuneita, kulkemista vaativia jalkojani ja etsiskelen kenkiäni penkin alta.

Bussi on pysähtynyt huoltoaseman edustalle. Kaukana siintävät tunturit ja rajantakaiset, lumipeitteiset vuoret. En jää ihmettelemään, vaan nostan rinkan selkääni ja suuntaan kohti muutaman sadan metrin päähän pystytettyä tienviittaa. Hiekkatien päässä oleva kyltti ilmoittaa lähteestä, joka sijaitsee kilometrin päässä. Jalkaa toisen eteen.

Aurinko on korkealla ja valaisee mieleni. Väistyneen talven viileys tuntuu vielä ilmassa, mutta shortseissa ja lyhythihaisessa paidassa on miellyttävää edetä. Hyttysetkään eivät vielä ole heränneet. Pidän yllä hyvää tahtia ja tavoitan pian lähteen, jonka kimaltelevalla vedellä täytän kaksi pulloa.

Tie muuttuu asteittain kapeammaksi. Lopulta jäljellä on vain poroaidan vierustalla kulkeva polku, joka sekin häviää jalkojeni alta auringon painuessa hetkeksi horisontin taakse. Jatkan matkaani alkukesän hämärässä.

Seuraavien päivien aikana viimeinenkin erotusaitaus ja keittopaikka jäävät kauas taa. Olen syvällä erämaan sylissä. Välillä vilkaisen karttaa ja otan suuntaa kompassista, mutta enimmäkseen kuljen minne mieleni vie. Etsin reittejä vesistöjen, kallioisten vaarojen ja suopursulta tuoksuvien soiden lomassa. Kuljen pitkiä taipaleita kunnes silmäni alkavat painua umpeen. Jääkylmät virrat tarjoavat juotavaa ja ravistelevat kehoni hereille, kun peseydyn niissä. Valmistan ruokaa, nukun, herään, kuljen jälleen. Niin tunnit ja päivät seuraavat toisiaan. Vuorokaudenajat menettävät merkityksensä. Kehoni, mieleni ja ympäröivä luonto säätelevät virtausta, elämäni rytmiä. Nautin.

Aurinko valaisee suuria maita. Kulkiessani valtaisan, puuttoman vaaran etelärinnettä huomaan kiinnostavan notkelman kaukana alarinteessä, varjoisan männikön tuntumassa. Pysähdyn ja kuuntelen. En ole asiasta varma, mutta olen kuulevinani hentoa kohinaa. Sen enempiä miettimättä suuntaan kohti käppyräisiä, vanhoja petäjiä.

Lähestyessäni notkelmaa kohina voimistuu. Olin oikeassa, siellä virtaa vesi. Elättelen mielessäni toiveita täydellisestä leiripaikasta, enkä joudukaan pettymään. Vahvojen puiden lomassa maaperää halkoo puro kivi- ja hiekkapohjaisessa uomassa. Pudotan rinkan selästäni ja heittäydyn vatsalleni juomaan. Janon sammutettuani kierähdän selälleni ja katson oksiston väleistä pilkistävää taivasta. Olo on uupunut, pehmeä, tarkoituksenmukainen. Nukahdankin hetkeksi, mutta kevyt tuulenpuuska herättää minut. Päätän asettua aloilleni.

Tiedän, miksi olen täällä. Vaalin sitä tietoa mielessäni kuin aarretta.

Pystytän mainion laavun ja laadin nuotiopaikan. Kovin suuria tulia en silti viritä, ettei savu paljastaisi olinpaikkaani mahdollisille ohikulkijoille. Nukkumisen ja ruokailun lomassa alan tehdä laajoja kierroksia ympäristöön. Liikun useamman tunnin kerrallaan piirtäen mieleeni karttaa maastosta kilometrien säteellä. Näin kulutan useamman vuorokauden. Etsin. Etsin kuumeisesti, määrätietoisesti.

On meneillään ties kuinka mones tiedusteluretki, kun hienoinen pettymys alkaa jo hiipiä mieleeni. Ei vieläkään havaintoa, ei yhtäkään. Turhautuminen uhkaa varjostaa vapaata, hengittävää olotilaani. Juuri kun alan vajota synkeisiin mietteisiin jalkani pysähtyvät kuin naulittuina. Pulssini nousee, kun nuuhkin ilmaa. Savua.

Tuulen suunnan perusteella alan edetä hitaasti pitkin tunturikoivujen valtaamaa notkelmaa, jonka pohjalla virtaa pieni puro. Uskon, että sen solina kätkee ne vähäiset rasahdukset, joita hiipimisestäni saattaisi syntyä. Savun tuoksu voimistuu. Alan nousta notkelmasta matalana, nelinkontin. Loppumatkan ryömin. Saavuttaessani harjanteen painaudun litteäksi vasten pehmeää sammalta ja tähystän sydän hakaten suuren juurakon raosta.

Edessäni on loiva rinne, joka laskee järven rantaan. Olen sen pohjoispuolella. Kaukana lännessä maasto kohoaa suureksi tunturiksi, järven itäpuolella on laaja suo. Huomioni vangitsee kuitenkin rannan tuntumaan pystytetty kirkkaanpunainen teltta ja laavu. Tuskin pysyn nahoissani. Kiivas odotuksen aalto iskee minuun jälleen. Toivottavasti nyt onnistaisi.

Ja todella, näen ihmisiä! Miespuolisia, nuoria. Heitä on kolme. Kaksi sytyttelee nuotiota, tupakoi. Kolmas on hieman syrjemmällä ja perkaa kaloja. Mitä ilmeisemmin onnistunut virvelöintireissu on juuri päättynyt. Nuotiolla keskustellaan äänekkäästi, elehditään rehvakkaasti. Kolmas käsittelee kaloja keskittyneesti, tottuneen oloisesti.

Palaan leiriini puolijuoksua. Matkaa on kolmisen tuntia lähes suoraan pohjoiseen. Tiedän olevani hyvässä piilossa. Perillä minun täytyy muistuttaa itseäni ruokailun tärkeydestä - muuten vain ryntäilisin ympäriinsä innostuksesta sekapäisenä. Valmistankin tukevan, hyvän aterian ja sen rauhoittamana alan tehdä huolellisia suunnitelmia. Jatkan, kunnes olen pohtinut kaikki yksityiskohdat ja mahdollisuudet. Voi kun tietäisivät... Hykerrellen vaivun uneen.

Nyt on kulunut viikko ja kaikki on valmista. Olen kierrellyt, kaarrellut, välillä edennyt vaarallisen lähelle. Kertaakaan en ole kuitenkaan paljastunut. Tunnen noiden kolmen kalastajan tavat, tottumukset, päivärutiinit. Tiedän, mitä he syövät, miten peseytyvät, miten nukkuvat. Tiedän, että kaksi kovaäänisintä siemailevat usein taskumateistaan kalastuksen lomassa ja rehentelevät naisseikkailuillaan. Kolmas vaikuttaa niissä tilanteissa melko vaivautuneelta. Usein käy niin, että rehvakas kaksikko sammuu telttaan. Silloin kolmas on valveilla ja tähyilee järvelle laavultaan.

Kolmas poika. Sellaiseksi häntä kutsun. Ei ensimmäinen, ei edes toinen. Kolmas. Hiljaisen oloinen, jäntevänhontelo, nuori poika. Vain parisen vuotta minua vanhempi, ehkä. Huolestuneet, nuoruudestaan huolimatta paljon nähneet kasvot. Kaunis, syrjään vetäytyneestä kehonkielestä huolimatta aikaansaava, toimintaan valmis vartalo. Useita kertoja olen jo seuraillut hänen rauhallista, tasaisesti etenevää askellustaan pitkin rantaviivaa. Tumma, korville kihartuva tukka, leukaa verhoava karkea sänki. Kulmien alta katselevat haaveilemaan unohtuneet silmät.

Olen tehnyt valintani ja nyt odotan. Tiedän heidän lähiaikojen suunnitelmansa. Odotan, odotan, kärsivällisemmin kuin koskaan. Viimeiset kaksi vuorokautta olen viettänyt enimmäkseen aloillani, vain tähystyspaikkaani välillä vaihtaen, välillä vetäytyen johonkin kilometrin säteelle piiloon nukkumaan hetkeksi. Juon vettä notkelman purosta. Edes tilanteesta aiheutunut paasto ei väsytä minua, olen niin virittynyt tulevaan. Hengitys kulkee sieraimissani voimakkaana, lämpimänä. Silmäni tarkkailevat kalastusleirin tapahtumia, aivoni tallentavat jokaisen havainnon. Miten kiivaasti odotankaan.

Ja miten vuolaasti valunkaan.

Olen huumaantunut pakahduttavasta tunteesta, joka ihme kyllä ei syrjäytä kärsivällisyyttäni, tarkkuuttani. Pilluni on litimärkä, sen huulet tuntuvat pehmeiltä, pulleilta. Kuuma, sykkivä tunne leviää pulsseina vaostani kaikkialle vartaloon. Haluan enemmän kuin koskaan. Minun täytyy ankarasti käskeä itseäni, etten repisi housuja jalastani ja upottaisi sormiani liukkaaksi käyneeseen, lämpimään, tiukkaan aukkoon. En salli sitä. Tahdon odottaa.

Lopulta hetki on käsillä. Kaukaa selältä lähestyy moottorivene, joka kaartaa, hidastaa ja pysähtyy matalaan rantaveteen. Kuljettaja heilauttaa kättään tervehdykseksi ja kaksi rehvakasta kahlaavat kompuroiden veneeseen. Seuraavassa hetkessä nopea vene on kadonnut horisontissa siintävien saarten välistä. Moottorin ääni ei enää kuulu.

Kolmas poika on jäänyt yksin. Se ei tunnu häntä vaivaavan, päinvastoin. Hän käyskentelee huomattavasti rentoutuneemman oloisena leirissä, kohentelee tulta, valmistelee laavuaan yötä varten. Aurinko on painumassa mailleen. Keskikesään on vielä aikaa ja niinpä lempeä, utuinen hämärä verhoaa öisen maiseman. Lähden liikkeelle.

En ajattele, se ei enää ole tarpeen. Suunnitelmani mukaan otan taskustani säkin ja alan kerätä siihen maata kulkiessani. Sitkeää savea, mutaa, multaa, talven yli lojuneita lehtiä. Käytän hyvän aikaa kiertääkseni järven itärannalle, suolle. Siellä lasken säkin maahan.

Pysyttelen matalana. Kolmas poika on varmasti jo unessa, mutta olen varovainen. Alaston vartaloni näkyisi maisemassa selvästi, jos hän sattuisi vilkaisemaan suolle. Mättään takana, rahkasammaleen syleilyssä, tummavetisen suonsilmäkkeen äärellä aloitan pitkän matkani merkittävimmän vaiheen. Kaivan puseroni taskusta esiin pienen foliopakkauksen. Otan myös ilmastointiteippirullan, josta repäisen hampaillani pätkän ja teippaan kortsun olkavarteeni. Sen jälkeen peseydyn silmäkkeessä ja alan maalata vartaloani savella, mudalla ja viime yönä kalastajien nuotiosta kähveltämälläni hiilellä.

Naamioitumiseni kestää hyvinkin puoli tuntia. Katsahdan silmäkkeen pinnasta heijastuvaa kuvajaista. Olen korvista varpaisiin harmaan ja mustan maa-aineksen värittämä. Siellä täällä ihooni on liimautunut sammalta, lehtiä. Hiukseni ovat myös mudan kyllästämät, täynnä lehtiä, neulasia ja ruohonkorsia. Kohottaudun pystyyn, värisen hieman yön viileydestä, mutta nautin hetkestä joka solullani. Olen tehnyt itsestäni näkymättömän. Kuljetan sormia reisilläni, lanteillani, vyötärölläni. Rintani kohoavat ohuen savipeitteen alla, nännit innokkaasti pystyssä. Pilluni on kääntyillessäni valuttanut liukasta märkyyttään kaikkialle jalkoväliini, pyöreiden pakaroideni väliin, sisäreisille. Hengitän syvään. Tuoksun maalle, suopursulle, kiimalle. On hiljaista, vain kuikka huutaa jossain etäällä. Usva on alkanut nousta järven pinnasta.

Hihittelen ilkikurisesti, kun aloitan siirtymiseni suon läpi kohti hiljaista leiriä.

Lähestyn hitaasti, kuunnellen. Loppumatkan etenen käsieni ja jalkojeni varassa kuin hiipivä eläin. Pulssini kiihtyy ja värisevä tunne kulkee pitkin selkääni, kun saavutan laavun nurkan. Kuulen rauhallisen, tasaisen hengityksen. Se on kolmas poika, hän on syvässä unessa. Huomaan olevani hänen jalkopäässään. Hitaasti, hiljaisesti siirryn laavun alle. Hivutan makuupussin vetoketjun auki ja siirrän sen liepeet sivuun. Pidätän hengitystäni. Hän ei herää.

Kohotan polveani ja liu'un selällään nukkuvan pojan päälle kahareisin istumaan. Lasken kämmenet hänen rintansa päälle ja puhallan kevyesti hänen kasvoilleen.

Hän herää, säikähtää. Säikähtää niin paljon, että huudahtaa ääneen. Lasken koko painoni hänen päälleen ja onnistun pitämään hänet aloillaan tempaisusta huolimatta. Lukitsen hänen ranteensa vasten makuualustaa ja pidän hänet tiukasti reisieni välissä, lantioni alla. Pojan jalat ovat vankina makuupussin jalkopäässä. Katson häntä suoraan silmiin, nenämme lähes koskettavat toisiaan. Hän kiemurtelee allani, tuijottaa epäuskoisena sinisiä silmiä, jotka vastaavat katseeseen keskeltä savisia, tuhkanharmaita kasvoja ja takkuisia hiussuortuvia. Hänen kasvoilleen varisee neulasia ja multaa..

Suutelen häntä. Tempoilu katkeaa kuin seinään. En hukkaa hetkeäkään, käytän hyväkseni yllätystä. Suutelen, näykin huulillani hänen alahuultaan. Poikaparka on varmasti aivan hämmennyksissä. Jos hän uskoo näkevänsä unta, haluan osoittaa, että ainakaan painajaisesta ei ole kyse. Vetäydyn hieman ja kohotan sormen huulilleni. Hyssyttelen hänet rennoksi, silitän lempeästi poskea. Alan hivuttautua eteenpäin.

Asetun pojan kasvojen ylle ja lukitsen hänen hartiansa polvillani maata vasten. Hengitykseni värisee, kun alan kyhnyttää itseäni vasten hänen suutaan. Pilluni himoaa kosketusta, klitoris sykkii lähes kivuliaasti. Ja kyllä, ikuisuudelta tuntuvien sekuntien jälkeen tunnen lämpimän, hellän kielen liikkuvan hitaasti poimujeni välissä, alhaalta ylös, aina jäykistyneelle nupulle asti. Syvältä sisältäni purkautuu vaimea, vapiseva huuto.

Kielen ihana liike saa minut reagoimaan vartalollani, minussa kulkee aaltoja, jotka tulevat pintaan lihasten aikaansaamina, herkkinä, hitaina liikkeinä. Kieli kulkee edestakaisin, poimuillani, syvällä vaossani. Inisen, huohotan yhä raskaammin. Muutan asentoa ja painan klitoristani vasten pojan suuta. Silmäni avautuvat ja huudahdan ihastuneena, kun pehmeät huulet ottavat jäykistyneen, pienen nupuran syleilyynsä yhdessä sen pehmeän ympäristön kanssa ja alkavat hellästi imeä. Laukean rintojani puristaen, selkä kaarella, huutaen sydämeni pohjasta. Lähistölle uinut vesilintu säikähtää ja pakenee paikalta veden roiskuessa siiveniskujen alla.

Täristen vajoan kontilleni. Peräännyn niin, että voin taas katsoa poikaa silmiin. Hän näyttää edelleen pöllähtäneeltä, puusta pudonneelta. Hymyilen. Hän vain katsoo minua hiljaa, makaa aloillaan hengittäen äänettömästi. Ja kas, hymyilee jo hänkin. Repäisen hänen flanellipaitansa auki ja kierähdän ympäri. Jalkovälini päätyy jälleen hänen kasvojensa tuntumaan. Alan kiskoa alas hänen alushousujaan, joiden sisällä huomaan halun heränneen.

Pojan kalu ponnahtaa esiin. Ihana, kaunis, jäykkänä sykkivä, hullunkurisesti kaartuva kyrpä. Tartun tiukasti sen varteen ja toisella kädellä alan hellästi hieroa pehmeitä, pyöreitä palleja. Suutelen, kielittelen ja saan aikaan vaimean huokauksen. Esinahka väistyy silkkipintaisen, tummanpunaiseksi paisuneen terskan päältä ja pieni, kirkas pisara tunkeutuu esiin. Olen huumassa. Repäisen teipin olkavarrestani ja foliokuoren auki. Miedosti vaniljalta tuoksuva kumi rullautuu tiukasti terhakkaana ojentelevan kangen ympärille. Upotan kalun syvälle suuhuni ja alan imeä.

Huomaan, että poika alkaa hapuilla takamustani. Hän puristelee, silittelee lempeästi sitä käsillään, sen pyöreydestä nauttien. Tunnen myös toistamiseen hellää nuolemista. Hän maistelee pilluani verkkaisesti samalla kun itse imen häntä. Välillä käyttelen käsiäni varrella ja kurotan nuolemaan hänen tiukaksi käyneitä pallejaan. Pojan kiemurtelun ja huokailun lisääntyessä hidastan ja lopulta keskeytän hyväilyn. En tahdo lopettaa leikkiä tähän.

Palaan alkuperäiseen asemaani. Kohottaudun sen verran, että kyrvän pää koskettaa kevyesti pilluni huulia. Hymyilen pojalle, joka tuijottaa minua raskaasti hengittäen. Painun alas, hitaasti. Haukon henkeä, kun tuo ihastuttava, kankea, nuori miehenkalu liukuu syvälle sisälleni täyttäen minut sillä tunteella, jota olen niin pitkään kaivannut. Pilluni kietoo sen syleilyynsä yhtä aikaa pehmeänä ja tiukkana. Hyvä etten nyyhkytä, niin hurja, hieno ja hyvä tuntemus se on. Odotan muutamia sekunteja, haluan muistaa tämän hetken tarkasti.

Alan liikkua. Keinutan lantiotani rytmikkäästi, nauttien pojasta, hänen vartalostaan allani, yhä kovemmaksi käyvästä kyrvästään. Tuntemukseni ovat silkkaa höyrävää, maan syvyyksistä nousevaa, litimärkää kiimaa, joka saa minut vaikeroimaan, huutamaan nautintoani ympärillä levittäytyvälle erämaalle. Nojaan eteenpäin, kädet pojan harteilla ja taivutan selkäni syvälle notkolle. Kiihdytän. Nain häntä nopealla, nytkyttävällä liikkeellä, johon poika onnistuu vastaamaan juuri oikeassa tahdissa lantionsa ripeillä työnnöillä. Tilanne aiheuttaa litisevää, nopearytmistä ääntä, joka saa minut entistä suurempaan kiihkoon.

Orgasmini on hyökyvä, puhdas, valkohehkuinen.

Tajuan makaavani huohottaen pojan päällä, saven pinnoittama iho höyryten yön viileydessä, tahraten nuoren miehen vartaloa. Hän ei ole vielä purkautunut, kyrpä sykkii sisälläni kovana kuin koivunrunko. Suukotan poikaa, hän vastaa hellästi huulillaan. Aikoo sanoakin jotain, mutta vaimennan hänet painamalla sormeni hänen huulilleen. Vetäydyn pois hänen päältään ja käännyn häneen selin. Hän vetää jalkansa koukkuun ja nousee istumaan. Vilkaisen häntä olkani yli ennen kuin polvistuneena lasken poskeni vasten pehmeää makuupussia. Päästän polveni leveään haara-asentoon, notkistan selkäni, pyllistän. Haluan hänet näin.

Tässä tyttö, tässä perse. Kiimaa valuva pillu, joka odottaa. Tule, poika ja työnnä se suloinen kyrpäsi syvälle minuun! Näin viestitän asennollani, vaikken sanokaan mitään ääneen. Kutsun häntä lähemmäs takamustani hitaasti keinutellen ja hiljaisesti inahdellen.

Enää poika ei ujostele. Hän kohottautuu takanani polvilleen, lanteisiini tarttuen tunkeutuu jo aivan hellänä olevaan pilluuni reippaalla työnnöllä. Hän panee kovaa, syvälle. Haron allamme olevaa makuupussia käsilläni ja murisen hyväksyvästi. Poika puristaa pakaroitani ja lykkii entistä kiivaammin. Saan kyrpää sisälleni voimalla, pojan lantio läiskyy vasten pyllyäni. Tunnen tulevani uudestaan, vaikken millään meinaa uskoa sen olevan mahdollista äskeisen hurmion jälkeen. Hautaan kasvoni makuupussin kankaaseen ja kiljun syvien, nopeiden työntöjen tahdissa. Omien parkaisujeni lomasta kuulen, kuinka poika saavuttaa lakipisteen, haukkoo henkeään, huutaa omaa täyttymystään ja purkautuu vapisten, minuun tarraten.

Poika lysähtää selälleen viereeni. Katson häntä, hän minua. Hymyilemme. Katson häntä savisen naamioni suojasta enkä pelkää näyttää onnellisuuttani. Hän sulkee silmänsä, kun huulemme kohtaavat. Kun hän avaa ne, olen poissa.

En tiedä, mitä sen jälkeen leirissä tapahtui, mutta luultavasti hän havahtui paljaiden jalkojen pehmeisiin, hiipiviin juoksuaskeliin. Ehkä hän pomppasi pystyyn ja etsi minua ympärilleen tähyillen. Hän ei varmastikaan nähnyt minua, sillä olin jo pitkällä metsän suojissa. Kaarsin suolle, puin vaatteet ylleni ja aloitin hölkäten matkan kohti pohjoista.

Kilometrit taittuvat, mutta en juuri huomaa sitä. Voitonriemu, naimisen jälkeinen raukeus ja katkeransuloinen haikeus sekoittuvat humisevassa mielessäni. Nauran ääneen, silmäni vuotavat kyyneliä.

Maisema on valkoinen, kun laskeudun junasta. Alan kävellä kohti keskustaa pitkin lumimyrskyn autioittamia katuja. Kaupunki on minulle vieras, olen täällä ensimmäistä kertaa. Vanhaa arkkitehtuuria uusien liikehuoneistojen puristuksessa, kapeita sivukujia, kerrostaloja, lumen verhoamia puistoja.

Tuuli puhaltaa, pöllyttää uutta lunta ympäriinsä.

Saavun suurta rakennusta kiertävälle muurille ja hakeudun sen portille. Katselen pylväiden kylmässä kivessä murjottavia korkokuvia. Siinä seisoskellessani lumi alkaa hiljalleen kerääntyä myssyni päälle ja villakangastakkini hartioille. Piirtelen lumeen kuvioita kenkäni kärjellä ja kiedon kaulaliinaani tiukemmalle.

Havahdun liikkeeseen. Suuren rakennuksen ovet avautuvat ja nuoria ihmisiä alkaa virrata ulos. Puheensorinaa, askelia, hajaantuvia joukkioita. Tyttöjä, poikia, kuka minnekin matkalla. Ehkä kotiin, suojaan yhä yltyvältä myrskyltä.

Ja tuossa kolmen kaveruksen joukkio, kaksi äänessä, yksi hiljaa. Viimeksi mainittu sattuu katsahtamaan minuun ja jättää askeleensa kesken. Kaksi muuta jatkavat matkaa jutuilleen naureskellen.

Hän katsoo. Epäilee, mutta katsoo silti. Suoraan silmiin.